Totta puhuakseni, olen vältellyt tähän blogiin kirjoittamista vähän aikaa. Siksi ei ole juurikaan uusia postauksiakaan tullut. Syytä ei sinäänsä ole. Ei oikein ole ollut mitään oikeaa aihettakaan. Ei ole ollut tarvetta kirjoittaa mitään. Nyt taas löytyy enemmän aiheita kun mitä pää kestää.
Oon varmasti joskus selittänyt kauan aikaa sitten kavereille etten pelkää mitään. Puhuakseni totta - kaikki tuo on pelkkää paskanjauhantaa. Kaikki pelkää jotain. Jotkut hämähäkkejä, toiset pimeää. Joskus sen pelon löytäminen kestää kauemmin kuin toisilla. Itse taisin juuri kasvaa pois siitä pelosta joka on vallinnut mun mieltä siitä lähtien kun olin pieni.
Olen pelännyt kylmää pimeää jo noin 2-vuotiaasta lähtien. En nyt puhu siitä kun on ulkona pakkasessa luonnollisessa pimeässä, kun kuu möllöttää kirkkaana taivaalla ja tuhannet tähdet tuikkivat taivaalla. Puhun siitä pimeästä kylmästä joka vallitsee unissa ja alitajunnassa.
Kaiken tämän pelon on saattanut laukaista Muumien Mörkö. Se kylmä ja yksinäinen hahmo jonka lähellä kaikki kukat kuolevat ja jonka ympäriltä kaikki kykenevät juoksevat pois. Se oli pelottavin asia minkä saatoin kuvitella pienenä. Näin siitä painajaisia. Että tulee kylmä ja pilkkpimeää. En löydä ketään mistään. Juoksen pois henkeni uhalla, välillä kaadun ja siten aina kompuroin takaisin pystyyn jatkamaan pakomatkaa. Kuulen sen äänen takanani ja tahtomattani käännyn katsomaan sen suuria valkoisia hampaita ja yllättävän symmetrisiä silmiä.
Painajainen on aina sama. Kylmä, pimeä ja yksinäisyys. Ne asiat eivät koskaan vaihtuneet. Mörkökin pysyi aina samanlaisena...
Yövalokin lähti vasta kun olin 4.:llä luokalla
Kuten sanoin yksi menee toinen tulee.
Nyt sen on korvannut se kun ei tiedä jotain asiaa. Enkä mä nyt puhu siitä jutusta kun ei tiedä vaikka kuinka paljon 2x2 on tai vaikka huomisen säätä...
Mä puhun siitä kun ei tiedä mitä tuleva tuo tullessaan. Mitä tulee tapahtumaan kun sanoo tai tekee jotain. Pilaako se sen minkä eteen on raatanut.
Tää pelko monesti ilmenee myös silloin kun mä alan kirjoittaa jotain stooria. Useimmat ihmiset puhuvat siitä kuinka he rakastavat kirjoittaa kun silloin voi päättää mitä tapahtuu milloin tapahtuu tai miten tapahtuu. Mut ei mulla sellaista oo... Kaikki vaan tulee ja välillä kun katsoo mitä on tullut kirjoitettuu tulee semmonen ''mitä vittua?'' fiilis. Mä en koskaan saa tietää mitä tosta tarinasta tulee. Mä en suunnittele mitään. Kirjoitan vain niin kauan kunnes näppäimistö ei enään kestä. Aina en edes uskalla miettiä kirjoittamista. Mitäköhän sieltäkin taas tulisi paperille.
Pointtini kaikessa tässä pälpätyksessä?
Kaikilla on pelkoja. Se kuuluu elämään. Ei kukaan ole terminaattori. Sellainen kone joka ei pelkää mitään. Se ei ole osa ihmisluontoa.
Näihin sanoihin päätän tälläkertaa.
Kaikille mukavaa tulevaa Ystävänpäivää! ;)
