Kuule pyyntö tää ja sano, että jäät...

Hui Herra ISÄ!

On ''hieman'' mennyt taas aikaa kun viimeks tänne kirjottelin... :( Intoa ja ajatuksia on ollut vaikka kuinka paljon, mahdollisuutta siitä kirjoittamiseen ei oikein ole tosin ollut. Syyksi voisin sanoa, että pöytäkone on p**kana ja sitten en ole päässyt kovinkaan usein tähän läppärille kirjoittamaan.

Kovin kiireinen kuukausi takana. Paljon häppenenkiä niin omassa henkilökohtaisessa elämässä jja on pitänyt raahata itteensä moneen paikkaan, uusia muutama koe ja muutenkin tosi rasittavaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa ~~

Onneks seuraava kuukaus on näillänäkymin aika tyhjä. Pari synttärii edessä ja sitten, se kamala ja kauhistuttava IB-linjan testi O.0 selviänlöhän mä siitä :o ku en oo kuitenkaan mitenkään erityisesti opiskellu enkuks :l

Paljon kerkee sattuu yhes kuukaudes. Tai no, kahdessa :D ku miettii et vimeks kirjotin helmikuun puolivälissä.. Ei kamala . Kuitenkin oon oppinu elämästä paljon asioita...

Unelmista TULEE totta. Aikanaan. Ja silloin kun oikeasti se on sulle itselle hyväks. (varotus kaikille ateisteille ja muunuskosille, Jumalapuhetta tulossa :s) Sillo ku mä rukoilen nii mä oon aina pyytäny et joku osais hyväksyy ja EHKÄ jopa osaisin rakastaa jotain tyyppii kaverina tai sitten jonain muuna. Eniten oon rukoillu sitä rakkautta ja että osaisin ja saisin olla oma itteni. Mahdollisesti jopa rakastaa omaa itseäni (HUOM: se että rakastaa itseänsä ja on itserakas on kaksi ERI ASIAA) Suurin osa mun kavereista on ollu jossain vaiheessa yritteliäinä muuttaa mun elämää, ja eniten mua itseäni. Aina on jossainvaiheessa pitäny koittaa olla joku muu ku mikä on. Ei se oo koskaan helppoo. Pitää aina miettiä mitä sanoo. Aina ku oon rukoillu jotain nii oon saanu oottaa pitkän aikaa. Tätä viimeisintä oon kerenny rukoilla jo nyt ainaki... 3 vuotta? Jotaki sinneppäin. Kiittämistäkin on. Perheestä, ystävistä jotka ymmärtää ja elämästä itsestäänkin.

Viimevuosia tää itsenä oleminen on ollu harvinaisen vaikeeta. Aina on tullu semmosii tilanteita millo tekis nii kovasti mieli ottaa joku kapine ja päättää tää perkeleen elämä. Koskaan en oo saanu sitä tehtyy. En vaan saa sitä tehtyy. Mietin liikaa mitä tyypit siitä ajattelee. ''Ei vittu toi tyyppi on heikko ku päätti elämänsä'' ''Saakelin Emo''. Sitte ku oon ite puhunu mun kavereille niin monesti siitä kuinka se on itsekästä vahingoittaa tahalleen itseensä nii mun teot olis tullu tekopyhiks.

Niin että mikäköö sitten on muuttunu?

No. Oon oppinu rakastamaan. Taas uudestaan. Siinä kesti se 3 vuotta, mutta perille päästiin. Saan olla taas oma itseni. Kukaan ei haluu mun muuttuvan. Oon alkanu ymmärtää miten rakkaus oimii. Pitää ekaks rakastaa itteensä ennen kun kukaan muu sitä voi rakastaa. Itseään saa ja pitää rakastaa. Muuten elämä on yhtä helvettiä. Sitten kun rakastaa, niin elämä ei ole helvettiä. Tai ainakin se on vähemmän inhottavaa.

Sain tossa tän viikon maanantaina pienen ravistuksen. Semmone mis huomasin kuinka mun omakuva on ollu ihan PERSEELLÄÄN.

Sanotaan, että ''aika korjaa haavaat'' joo vitut korvaa. Kerran kun särkee sydämmensä nii siitä jää karvas maku suuhun loppu elämäks.

Speaking about the truth, mä pelkäsin rakastuu. Koska mulle on tullu paskaa niskaan liian monta kertaa. On johdettu harhaan, annettu ymmärtää väärin ja valehdeltu. Itsesuojeluvaisto hyökkää aina päälle ku puhutaan rakkaudesta. Se on pelottava sana. Ku sitä menee käyttää väärin nii vahingoittaa sille kenelle siitä on puhunu ja loppujen lopuksi itteensäkki. Monen mutkan kautta rakkaus on semmone juttu joka oikeissa käsissä auttaa koko maailmaa, väärissä tuhoaa jokaisen unelmat ja kaiken jonka on luullu olleen oikein.

Poikaystäväni sano tossa viikko sitten että hän rakastaa minua. Kerkesi nousta niskakarvat pystyyn. ''Mitäs helvettiä?'' Mulle se että se tykkää musta YLIPÄÄTÄNSÄ oli ihme, puhumattakaan siitä, että rakastais. Mut mä varmaan voin uskoa. Teoistahan sen huomaa... Right? Toivottavasti tää juttu pysyy. En kestäis taas särkee sydäntä. Omaa tai hänen...

Monta muutakin hassua juttua tapahtu asiaan liittyen tällä viikolla.

Sain mm. kuulla omalta yh opettajalta että kaks mun luokkalaista olisi ihastunu muhun. Sit se jumalauta viel meni nimeämään nää kaks.. En tiiä pitäiskö mun olla otettu vai huolestun. Oonkohan mä antanu jotain olemattomii signaaleja olemalla vaihteeksi oma itseni? Jotenki tuli ajatus että ehkä jotkut asiat muuttuu sitte ku on oma itsensä. Mut en mä TÄTÄ oottanu. :<

Sitte vielä pikkuvahinko. Oon puhunu kahden entisen ihastuksen kanssa, ja sain kuulla et ku mulla oli tunteet niitä kohtaan, niilläki oli tunteita mua kohtaan. DAFUQ?!?!?

Rupesin miettimään kuinka erilaista mun elämä oliskaan jos olisin tehny toisin ku oma pää oli väittäny olevan oikein. Jos olisinki sanonu niille asiasta. Millane ihmine mä olisin nytte? Kenen kanssa mä kaveeraisin? Olisinks mä viel jomman kumman kaa yhdessä. Vai olisinko mä ihan samassa pisteessä ku missä oon nyt..

Onneks kuitenki olin hiljaa. Oon nimittäin onnellinen. Oikeasti onnellinen. Ensimmäistä kertaa 7 vuoteen...

ps. Muita varteen otettavia asioita:


MLP on jees :D

Amneesia on friikki peli.

Morsot on vitun pelottavia.

Mulla on yksi morso sängyn alla.

Ruotsalaisilla on hyvä mielikuvitus.

Rakkaus on jännä juttu.

Tyypit huomaa ku en oo kirjottanu mitään pitkään aikaan.

Lista pitenee.

Ja pitenee.

Ja pitenee...

Meitsi pääsee syyskuussa Nickelbackin keikalle :3 U Jelly?

Elämä pitää elää rauhassa, koska kiire on perseestä.

Kaverit on ihania.

JA sitten vielä pari linkkiä 2 mahtavaan biisiin

Nickelback: Lullaby

https://www.youtube.com/watch?v=4OjiOn5s8s8&ob=av2e

Yö: Sano että jäät

https://www.youtube.com/watch?v=xnL82AlIwa8

Ja minähän jään <3

Elli ja Jenni, POSTASIN.

OLKAA YLPEITÄ! ;)

Everybody has 'em

Totta puhuakseni, olen vältellyt tähän blogiin kirjoittamista vähän aikaa. Siksi ei ole juurikaan uusia postauksiakaan tullut. Syytä ei sinäänsä ole. Ei oikein ole ollut mitään oikeaa aihettakaan. Ei ole ollut tarvetta kirjoittaa mitään. Nyt taas löytyy enemmän aiheita kun mitä pää kestää.


Oon varmasti joskus selittänyt kauan aikaa sitten kavereille etten pelkää mitään. Puhuakseni totta - kaikki tuo on pelkkää paskanjauhantaa. Kaikki pelkää jotain. Jotkut hämähäkkejä, toiset pimeää. Joskus sen pelon löytäminen kestää kauemmin kuin toisilla. Itse taisin juuri kasvaa pois siitä pelosta joka on vallinnut mun mieltä siitä lähtien kun olin pieni.
Olen pelännyt kylmää pimeää jo noin 2-vuotiaasta lähtien. En nyt puhu siitä kun on ulkona pakkasessa luonnollisessa pimeässä, kun kuu möllöttää kirkkaana taivaalla ja tuhannet tähdet tuikkivat taivaalla. Puhun siitä pimeästä kylmästä joka vallitsee unissa ja alitajunnassa.
Kaiken tämän pelon on saattanut laukaista Muumien Mörkö. Se kylmä ja yksinäinen hahmo jonka lähellä kaikki kukat kuolevat ja jonka ympäriltä kaikki kykenevät juoksevat pois. Se oli pelottavin asia minkä saatoin kuvitella pienenä. Näin siitä painajaisia. Että tulee kylmä ja pilkkpimeää. En löydä ketään mistään. Juoksen pois henkeni uhalla, välillä kaadun ja siten aina kompuroin takaisin pystyyn jatkamaan pakomatkaa. Kuulen sen äänen takanani ja tahtomattani käännyn katsomaan sen suuria valkoisia hampaita ja yllättävän symmetrisiä silmiä.
Painajainen on aina sama. Kylmä, pimeä ja yksinäisyys. Ne asiat eivät koskaan vaihtuneet. Mörkökin pysyi aina samanlaisena...
Yövalokin lähti vasta kun olin 4.:llä luokalla

Kuten sanoin yksi menee toinen tulee.

Nyt sen on korvannut se kun ei tiedä jotain asiaa. Enkä mä nyt puhu siitä jutusta kun ei tiedä vaikka kuinka paljon 2x2 on tai vaikka huomisen säätä...

Mä puhun siitä kun ei tiedä mitä tuleva tuo tullessaan. Mitä tulee tapahtumaan kun sanoo tai tekee jotain. Pilaako se sen minkä eteen on raatanut.
Tää pelko monesti ilmenee myös silloin kun mä alan kirjoittaa jotain stooria. Useimmat ihmiset puhuvat siitä kuinka he rakastavat kirjoittaa kun silloin voi päättää mitä tapahtuu milloin tapahtuu tai miten tapahtuu. Mut ei mulla sellaista oo... Kaikki vaan tulee ja välillä kun katsoo mitä on tullut kirjoitettuu tulee semmonen ''mitä vittua?'' fiilis. Mä en koskaan saa tietää mitä tosta tarinasta tulee. Mä en suunnittele mitään. Kirjoitan vain niin kauan kunnes näppäimistö ei enään kestä. Aina en edes uskalla miettiä kirjoittamista. Mitäköhän sieltäkin taas tulisi paperille.




Pointtini kaikessa tässä pälpätyksessä?


Kaikilla on pelkoja. Se kuuluu elämään. Ei kukaan ole terminaattori. Sellainen kone joka ei pelkää mitään. Se ei ole osa ihmisluontoa.



Näihin sanoihin päätän tälläkertaa.


Kaikille mukavaa tulevaa Ystävänpäivää! ;)

Tieto on valtaa

Puheskelin tuossa eilis-illan postauksessa että laskin eilen matikkaa ihan omasta mielenkiinnosta. Ja ottaen huomioon että mulla on kasi matikasta- oon aika perkeleen ylpee ittestäni - vaikka itse vastaus ei ole jotain joka voisi etsää sodat, lopettaa AIDS:in tai mitään muuta mullistavaa. Mutta se että sain laskettua jotain näin helposti ja vieläpä ''oikein'' teki musta ihan sairaan ylpeeks ittestäni!
Elikkä. How many licks does it take to get to the center of a lollipop/tootsie pop? Näin suomeksi sanottuna : Kuinka monta nuolasua kestää että ollaan tikkarin / ( purkallisen tikkarin) keskustassa?
Siis sinääsähän tähän vaikuttaa monikin asia.
1. Kuinka pitkä on tikkarisi säde? ( puolet halkasiasta)
2. Kuinka paljon erität sylkeä
3 Kuinka nopeasti nuolaset

Ynnämuuta vastaavaa.

Nuo kolme tekijää ovat kuitenkin ne tärkeimmät muuttajat tässä ns ''laskussa'' joten ne aina kannattaa ottaa huomioon kun lasket omaa ''tikkarinsyöntiäsi''

Näin minä laskin sen .

Eka pitää laskee että kuinka levee se tikkarin halkasija on - sitte laske siitä säde, eli jaat sen toisella. Jos sä tiiät et siinä on tikkua mukana karkin sisällä eikä se vaan roiku siinä nii laske sen tikun leveys ja miinusta se tuosta leveydestä- siten sä et erehdy laskemaan vahingossakaan nuolaisuja jotka tulisivat oikeasti keskelle sinne tikun SISÄLLE.

Huomioi tämä asia kun lasket! Tikkari EI SAA PÄÄTYÄ suun SISÄLLE! Sylki hajoittaa tikkarin rakennetta ja näin sitten oikeita ja korrekteja nuolaisuja tulee vähemmän. aka. Lasku menee väärin.
Nyt tulee sitten se hankalin kohta jossa tulee eniten virheitä. Itse nuolaisujen lasku.
Itse hajoitin tässä kohtaa nuolaisuina noin 0,5 sekunnin mittaisia nuolaisuja. Minulle normia mittaa. Miten laskin itse nuolaisut oli asia jonka kanssa punnin hetken. Jos olisin laskenut kännykän laskimella tai muulla laskimella- raja tulisi loppujen lopuksi vastaan. Päädyimpä sitten tekemään sen näin: Tein urakan 10 nuolasun erässä ja kirjasin jokaisen erän päätyttä numeron 10 tyhjään paperiin. Sitten kun olin melko lopussa aloin laskemaan niitä aina pienemmissä erissä ja sitten sain vastaukseksi 1109, Tuhatsatayhdeksän nuolaisua meni kun tein puoli tikkaria.

Laskun jälkeen pitää jakaa numero sillä tikkarin säteellä. Se kannattaa tehdä siinä ihan millimetrien mitalla. muuten saattaa tulla helposti vahinkoja . Itselläni kirsikan makuinen ChupaChup oli säteeltään 4.3 joten 1109 : 4.3 = 257.906977 eli ~ 257.9 nuolasua millimetrille.

Nyt kun tiedetään kuinka monta nuolasua tarvitaan yhteen mm. voin laskea että kuinka monta nuolasua menee vaikka 5mm säteellä jne. Taivas rajana.


Alko mietityttää toi 5 mm...

nyt täytyy vain kerrota toi 257.9 sillä 5 niin tietää kui paljon arviolta siin menee noit nuolasuja

257.9 x 5 = 1 289.5 nuolasua



Ai enkö jo kertonut. Ei mulla oo parempaakaan tekemistä ku turha laskeskelu. Mut now you know.




No Regrets ,

Jutta

ps- älä välitä jos on kirjoitusvirheitä. tein tätä myöhään illalla ja olin kuoleman väsynyt!

Sorry mates

Tänään ei tuu blogiin mitään kummempaa - koska käytin kaiken vapaa-ajan laskiessani matikkaa vapaaehtoisesti. Saatte nähä sitten huomisen postauksessa! Cheers! :)